At work [Vapaa liittyä!]

[Vapaa liittyä missä mielessä tahansa .>]


Hey girl, hey boy
Rip it up, smash it up
Don't stop now
You gotta give it all you got
Put your trust in us
We won't be letting you down
We won't be letting you down


Iltapäivän aurinko siivilöityi rappukäytävän ikkunoista sisään ja häikäisi silmiä. Joka puolella vallitsi hiljaisuus, jota kuitenkin rikkoi tehokkaasti pinkeistä dj kuulokkeista lujalla hakkaava musiikki. Nathan nosti katseensa edessään kohoaviin portaisiin ja sitten taasen pahvilaatikoihin vierellään. Mustatukka ei voinut olla pohtimatta, miten uskomattoman upeaa olisikaan ollut, jos kaikki neljä laatikkoa olisi voinut kantaa kerralla yläkertaan.

Nathan kuljetti kädet kuulokkeille korvillaan ja kohensi niiden asentoa, samalla turhautuneesti huokaisten. Hän vilkaisi ympärilleen ja totesi silti olevansa yksin. Missä olivat kaikki ne avuliaat, uteliaat, ylitse pursuavan ystävälliset naapurit, jotka aina elokuvissa ryntäsivät talon uuden asukkaan kimppuun kynsin ja hampain. Hetken mielikuvaa maisteltuaan Nathan tuli siihen tulokseen, että se oli huvittava, mutta hän pärjäisi paremmin yksikseen. Hän pärjäisi oikeastaan erittäin hyvin itsekseen, jahka vain ratkaisisi harvinaisen vittumaisten laatikoiden asettaman haasteen.

Tyynyjä, levyjä, leffoja ja... kirjoja? Mustatukka päätti asettaa painavimmat laatikot, eli levyt ja DVD't alimmaiseksi, asettaa tyynylaatikon niiden päälle ja kevyimmän, eli kirjat päällimmäiseksi. Sen korviin, joka ei olisi tiennyt, että Nathan vihasi lukemista ja kirjalaatikko sisälsi ainoastaan muutamien näyttelijöiden elämänkerrat sekä Romeon ja Julian, laatikoiden järjestys olisi voinut tuntua varsin epäergonomiselta.

Päättäen viimein toteuttaa aikeensa, Nathan kiskoi vaistomaisesti värikästä, lantion ja alaselän paljaaksi jättävää T-paitaansa alemmas ja kumartui nostamaan laatikkopinoa. Se oli kevyempi kuin mustatukka oli osannut odottaa, mutta sen sijaan portaiden kiipeäminen, tietämättä mihin astui, oli ongelma.

Puoleen väliin portaikkoa kaikki sujui niin kuin olisi pitänytkin, valitettavasti tasan puolessa välissä hitaan ja epävarman etenemisen kuitenkin keskeytti tuttu kännykän sointi. Ei vittu tätä elämää... Nathan tyytyi kiroamaan mielessään ja yritti tukea laatikot portaikon kaiteeseen, jotta saisi puhelimen kaivettua tiukkojen pillifarkkujensa taskusta. "Vittuvittuvittu!" poika kiroili ja sai kun saikin epämääräisen kiemurtelun tuloksena kännykän käsiinsä. Nathan alkoi vähitellen olla ainoastaan tyytyväinen siitä, että oli yksin.

Samalla hetkellä, kun hän pääsi niinkin pitkälle, että sai selville soittajan olevan pikkusiskonsa, päällimmäinen laatikoista heilahti ja tipahti kaiteen yli, pudoten kolahduksen saattelemana päin alemman kerroksen aulan valtaisaa ruukkukasvia ja kaataen sen kumoon samassa rytäkässä. Tyynylaatikko puolestaan putosi portaikkoon, levittäen violetit ja ruohonvihreät koristetyynyt sikin sokin pitkin portaikkoa.

Vaikka Nathan olikin perusluonteeltaan positiivinen, oli hänenkin hetki hetkeltä yhä vaikeampi löytää muuttamisesta mitään hyvää sanottavaa.



[Eikä kannata säikähtää tän ekan viestin pituutta, mulla on tapana alottaa aina tällasina romaaneina, mut kyllä se viestien pituus siitä sit tasottuu x)]

Alexaa ärsytti. Hän vihasi hiljaista rappukaytävää. Hän vihasi maalilta tuoksuvaa työhuonettaan. Hän vihasi epävireistä kitaraansa. Hän vihasi tänään kaikkea. Ja vaikka hän vihasikin rappukäytävää, hän oli päätynty rauhalliseen, varjoisaan kulmaan portaiden alla, josta oli täydellinen näkymä portaiden etupäähän, jossa uusi asukas selvästikin hääräili muuttolaatikoineen. Tyttö tirskahteli välillä ja tiesi että siitä ei ollut haittaa, poika ei kuulisi häntä kuulokkeidensa läpi, mutta jos tämä huomaisi tytön liikehdinnän varjoissa...
No, ehkä he tutustuisivat ?

Alexa ei juurikaan odottanut muuton jälkeen saavansa suhdetta puolituntemattomaan, ehei, hän halusi kokea oikeaa rakkautta. Ehkä hänestä ja uudesta asukkaasta tulisi ystävät. Tyttö ei kuitenkaan jaksanut liikkua viileästä ja rauhallisesta paikastaan vaan jäi laskemaan uuden tyypin lävistyksiä. Se jäi kesken, kun poika, öh, mies, lähti siirtymään laatikoitaan kantaen ylöspäin.

Kun Alexa oli saanut naurettua huvittavalle esitykselle ja kuullut kuinka poika kirosi, kuinka kännykkä soi ja nähnyt kun laatikot putosivat, tyttö siirtyi pois piilostaan ja nappasi käsiinsä päällimmäisenä olleen laatikon
" Tarviitko apua ?" Ilme kertoi paljon : tyttöä huvitti, mutta hän koetti pitää naamansa peruslukemilla.
Vastausta odottamatta hän lähti kiipeämään kepeästi 10 sentin koroissaan kohti tyynylaatikkoa.

Hän tunsi kuinka punaisen topin alla olevat laastarit painoivat kättä ja ruhjeisiin sattui. Mutta koska hänellä ei ollut mitään hätää, Alexa nosti pari tyynyä takaisin laatikkoon ja jäi katsomaan Nathania pieni hymy kasvoillaan.