Mitenkäs nyt suu pannaan?

((Charlielle toivoisin seuraa :) ))

Myyjä latoi ostoksia vähintäänkin heiveröisen näköiseen muovipussiin. Jopa paperikassi olisi ollut parempi vaihtoehto, mutta niitä ei sattunut sillä hetkellä olemaan tarjolla. Normaalisti Charlie varustautui lähikauppaan omalla kankaisella ostoskassilla, joka ei ainakaan hajoaisi kesken matkan ja olihan se ympäristöllekin parempi vaihtoehto kuin muovipussit.

Kiittäen Charlie otti muovipussin, tukien sen pohjaa kädellään astellessaan ulos kaupasta. Ulkona hän päästi hyvin varovaisesti irti pohjasta, kuulostellen oliko pussi todella aikeissa revetä. Piukealta se näytti, mutta eiköhän se kestäisi lyhyen kotimatkan.

Liikennevalot vilkkuivat jo uhkaavasti valmiina vaihtumaan punaisiksi naisen kiiruhtaessa suojatien ylitse. Hän hymyili nähdessään kotitalon sisääntuloportin. Ilo oli kuitenkin ennenaikaista. Muovipussi päätti ratketa juuri portilla.

Kennollinen kananmunia räsähti maahan, roiskien raakaa sisustaan Charlien kengille ja nilkoille, tomaattien kieriessä iloisesti pakoon. Muut ostokset levisivät enemmän tai vähemmän sotkuiseksi kasaksi naisen jalkojen viereen. Charlie tuijotti sotkua, risa muovikassi kädessään. Hän ei tiennyt olisiko tilanteelle pitänyt itkeä vai nauraa.

Charlien piti tiukasti jalkansa yhdessä kyykistyessään sotkukasan vierelle. Tilanteen olisikin kruunannut epätoivotut vilauttelut, joihin hame olisi ollut enemmän kuin otollinen. Hän nosti etusormella ja peukalolla päällimmäiseksi jääneen pastapaketin, joka todennäköisesti oli ainoa ostos, joka oli selvinnyt pudotuksesta ehjänä.

[ Tähän pitää ehdottomasti tuoda Shane mukaan ;) ]

Shane oli palailemassa kiduttavan pitkältä tuntuneesta työvuorosta. Hän oli kuskannut muutaman miljonääriperijän shoppailemaan ja takaisin sekä kuljettanut pari vähemmän ärsyttävää asiakasta haluamiinsa paikkoihin. Työ ei todellakaan ollut mitään hehkeää, vaikka niin voisi luulla siitä, että Shane sai päivät pitkät olla tekemisissä Losin rikkaiden ja hyvännäköisten kanssa. Kuitenkaan ainainen autolla ajaminen (vaikka olihan se melkein aina limusiini) ja ovien availeminen kävivät pidemmän päälle hermoille. Shane jaksoi oikeastaan vain siksi, että työstä maksettiin joskus hurjiakin tippejä.

Miekkonen oli käynyt hakemassa läheisestä kaupasta jonkinlaista mikrosapuskaa. Lily oli vielä hoidossa Shanen tuttavilla, joten mies voisi nyt syödä valmisruokaa ja sitten tehdä tytölle jotain terveellisempää. Shane heitti polttelemansa tupakan täytenä pursuilevaan roskikseen ensin tumpattuaan sen roskiksen reunaan ja ylitti tien nopeasti liikennevalojen jo vaihduttua punaisiksi.

Wild Bayn sisääntuloportilla Shanea ei odottanut se tavallinen autio näkymä, vaan pikemminkin ruokien sekasotku ja sen puhdistamista yrittävä vaaleatukkainen nuori nainen, naapureita varmastikin.
"Sulle on näköjään sattunut pieni vahinko," Shane kommentoi, vaikka asia oli suuri itsestäänselvyys.

"Mä voin vähän auttaa sua, että saat tämän siivottua," mies tarjoutui napaten muutaman tomaattikarkulaisen maasta. Tomaatit palautettiin takaisin lähemmäs naista, mutta Shane varoi astumasta liian lähelle, sillä hän ei kaivannut raakaa kananmunaa kengilleen.

Sotkua katsellessaan Charlie yritti epätoivoisesti päättää, mistä sen siivoaminen olisi ollut viisainta aloittaa. Mieluiten hän olisi toki jättänyt kaiken sikseen ja kiiruhtanut kotiin pelastamaan kenkiään kananmunilta. Se tietäisi kuitenkin sitä, että pian portilla parveilisi puluja ja ties mitä elukoita ruokien kimpussa.

Roikottaen edelleen pastapussia sormiensa välissä, nainen nosti katseensa ylös jonkun pysähtyessä ihmettelemään ruokien kohtaloa. Todennäköisesti ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässään hän toivoi, että paikalle olisi saapunut joku kerjäläinen, jolle ruuat olisi voinut lykätä – olettaen siis että tämä edes olisi kelpuuttanut niitä.

”Älä turhaan likaa itseäsi,” Charlie sanoi päätään pudistellen. Luoden kuitenkin kiitollisen hymyn miehelle tämän kiikuttaessa tomaatteja lähemmäs. Sotkua oli kuitenkin paha siivota ilman jotain, mihin hän saisi kerättyä ensin ne ruuat, jotka kelpasivat vielä syötäväksi. Loput hän voisi kiikuttaa suoraan lähimpään roskikseen.

”Ei sinulla kuitenkaan sattuisi olemaan ylimääräistä muovipussia?” Charlie kysyi suoristautuessaan, vaikka osasi jo miltei arvata vastauksen. Ihmiset harvemmin kuljettelivat varalta ylimääräisiä muovikasseja takataskussaan. Hän itse tosin ottaisi tästä lähtien aina kauppareissuilleen jonkinlaisen kassin matkaansa, ettei heti seuraavalla kerralla tarvitsisi olla taas samassa jamassa.

Shane hymyili pahoittelevasti toisen kysellessä muovipussista. Miehellä oli ainoastaan se pussi, jossa olivat hänen omat kauppaostoksensa, eikä pussiin mahtunut enää muuta. Myyjä oli antanut kaikkein pienimmän pussin ja ostokset menivät melko naftisti siihenkin eli ylimääräistä tilaa ei jäänyt.

"Jos mä pitelen niitä, mitkä voi vielä pelastaa ja sä sitten viet loput roskikseen?" Shane ehdotti katsellen ruokien sekamelskaa. Onneksi aivan kaikki ei ollut mennyt pilalle, eikä vaalea naisen kauppareissu ollut ollut aivan turha. Tosin ei se muutenkaan kovin putkeen ollut mennyt, mutta jokaisessa pilvessä oli edes pieni kultareunus, niin ehkä tässäkin.

"Missä asunnossa sä asut?" mies kysyi kohottaen kulmiaan kysyvänä. Kysymys saattoi kuulosta ehkä hiukan omituiselta ja tungettelevalta jos sen käsitti väärin. Niinpä oli parempi hiukan korjailla sanomisiaan.
"Mietin vaan, että joudutko sä nämä vielä kantamaan johonkin kolmanteen kerrokseen," Shae lisäsi virnistäen pienesti.

Kuten Charlie olikin jo olettanut, ei miehellä ollut ylimääräistä pussia jemmassa jossakin. ”Niin kai se on tehtävä,” hän totesi, kyykistyen uudemman kerran nostelemaan läjästä säästyneitä ruokia. Onneksi mukana ei ollut ollut mitään lasipurkkiin säilöttyä, lasinsirujen keräileminen kananmunamössön seasta olisi nimittäin tuonut hommaan epämukavan lisämausteen.

”Yritä olla sotkematta itseäsi,” Charlie toisti ojentaessaan ruokatarvikkeita miehelle, vilkaisten samalla merkitsevästi tämän pukua. Tosin mistä sitä tiesi, jos mies juoni sotkevansa tahallaan vaatteensa ja nostavan siitä hirveän mekkalan, jotta Charlie saisi kaiken lisäksi pesulalaskun maksettavakseen. Los Angelesin kokoisessa kaupungissa majaili jos jonkinmoista sekopäätä.

Nainen jäi hetkeksi katsomaan miestä kysyvästi. Juuri kun hän pääsi ajattelemasta kaupungissa asuvia sekopäitä, niin mies tahtoi jo tietää hänen asuntonsa numeron. Selvennys lievensi hieman epäilyksiä, mutta ei karkoittanut niitä tyystin. ”Ei onneksi tarvitse sinne asti raahata, vaan toiseen kerrokseen,” Charlie hymähti. ”Sinä ilmeisesti asut myös täällä?” hän kysyi ja nyökkäsi kohti porttia. Eipä hän tosin olisi tiennyt, vaikka mies päättäisi valehdella – ei hän mitenkään voinut tuntea jokaista naapuriaan niin hyvin, että olisi tiennyt ketä missäkin asunnossa asusti.

Shane huiskautti kättään sen merkiksi, ettei pieni sotkeutuminen haitannut. Olihan se tietysti ikävää jos puku menisi likaiseksi, mutta ei miekkonen ryhtynyt siitä liikaa huolehtimaan.
"Jos vähän likaantuu, niin ainahan vaatteet voi pestä," Shane huomautti virnistäen. Tällaisen puvun peseminen tosin vaatisi pesulakäyntiä, mutta onneksi sen voisi laittaa työnantajan piikkiin. Sanoisi vaikka, että joku vihainen asiakas heitti kananmunat päälle.

Mies nyökkäsi naisen sanoessa menevänsä vain toiseen kerrokseen. He eivät siis olleet naapureita. Toisaalta Shane oli ainakin ohimennen nähnyt naapurinsa ja tiesi, ettei vaalea nainen kuulunut niihin. Vastakysymykseen nyökättiin ennen kuin Shane sanoi:
"Joo. Mä asun tuossa ihan ensimmäisessä kerroksessa."

"Mä olen muutes Shane," tummatukkainen mies esittäytyi ja nyökkäsi kuin tervehdykseksi hymyillessään vaaleaverikölle.

((Oon ihan jäässä Charlien kanssa -.-))

Charlie ei alkanut kinata puvun takia, eihän se loppujen lopuksi ollut hänen asiansa huolehtia vaikka toinen sen likaisikin. Vaistomaisesti nainen vilkaisi olkansa ylitse kohti portin takana näkyvää sisäpihaa, aivan kuin osaisi sillä tavalla paikantaa saman tien asunnonkin, jossa toinen asui. ”Oletko asunut täällä jo kauan? Tarkoitan näissä asunnoissa.”

Nainen kyykistyi keräilemään kasasta lisää säästyneitä ruokatarpeita, suoristautuen samanaikaisesti kun mies esitteli itsensä Shaneksi. ”Charlie,” hän esittäytyi puolestaan ja lykkäsi poimimiaan ruokia Shanen syliin. ”Kättelyt saavat varmaan jäädä suosiolla sikseen,” nainen hymähti, viitaten sanoillaan miehen täysinäisiin käsiin.

Säästyneet ruuat oli suht nopeasti kiikutettu Shanelle ja jäljellä oli enää epämääräinen sotku. ”Kunhan kukaan ei liukastu tuohon ja katkaise jalkaansa,” Charlie totesi viedessään kananmunakennoa ja muutamaa muuta ruoka-ainetta roskikseen. Hän jäi katsomaan pohtivasti maata ja mietti olisiko sittenkin pitänyt vaivata itseään sen verran, että olisi hakenut sisältä ämpärillisen vettä ja huuhtonut enimmät kananmunat maasta.