Taidan tarvita kahvin.

# Mukaan saa lyöttäytyä. #
# ÄÄ nyt muistan miksi inhoan ropejen alottamista, en ikinä keksi niille nimiä : D #

Uima-altaan vesi helmeili auringon luodessaan siihen säteitä, jotka veden kohdatessaan jakautuivat tuhansiksi pienemmiksi säteiksi. Ne loivat altaan pohjan eksoottisen upeaksi. Vihreät kasvit sen vierellään olivat kuin suoraan jostain romanttisesta lomakohteesta, ja toivat erehtymättömänä mieleen jonkun sortin paratiisin. Kayleigh luuli hetken jo astuneensa nirvanaan, kunnes hän kääntyi, nähden kulahtaneet pahvilaatikkonsa ja huonekalunsa, jotka olivat jo osittain sisällä asunnossa, mutta pienet, kuten tuolit ja pikkupöydät olivat vielä ulkona.

Yllään Kayleighillä oli punainen, kuluneen näköinen t-paita, jota koristi jonkinlainen pääkallokoristus 'love kills slowly' tekstillä. Arvatekin saattaa, että se oli Ed Hardyn käsialaa. Jalkoihin oli pukenut lyhyet revityt vaaleansiniset shortsit, ja kaulaansa laittanut mustavalkoisen huivin. Jaloissaan oli rakkaat, vanhat ja kulahtaneet vans-tennarit musta-valkoisin ruutu-kuvioin. Hiukset olivat vedetty huolittelemattomalle nutturalle hänen päälaelleen.

Muuttokuorman pahvilaatikkomereen nähden uuden asunnon ovi näytti hyvin pienelle. Kayleigh mietti hetken, minne oli lähtenyt se mies, joka oli nämä vasta tähän kantanut. Hän oletti, että ne kuuluisi kantaa sisälle asti. Hetken pyörittyään tuli siihen tulokseen, että hänen jokainen tavaransa oli jo tässä, ja muuttoauto miesvoimineen oli huristellut jo ties minne. 'Tyypillistä tuuriani, isä saa kyllä tehdä tästä valituksen siihen firmaan', hän potkaisi kiukkuisena pienen kiven asuntonsa seinustaan.
Onneksi sää oli aurinkoinen, ettei ollut sen puolesta kiirettä raahata näitä tavaroita sisään. Kayleigh avasi uuden asunnonsa oven, mennen sisään. Hän kiersi hetken kolkon tuntuisessa asunnossa, piirtäen mieleensä kuvaa sen pohjapiirroksesta. Makuuhuoneekseen hän valitsi sen, jossa oli suurimmat ikkunat, ja näin ollen eniten myös valoa. Kaappitilaa ei ollut kovin kehuttavasti, mutta aivan riittävästi hänelle.

Askeleet veivät hänet jälleen ulos, josta hän kaappasi mukaansa ensimmäisenä ruokailutuolinsa. Kunhan nämä kaikki saisi tästä sisälle, ei tarvitsisi enää kantaa murhetta, että joku tulisi varastamaan niitä. Kayleigh kun ei ollut ihan eilisen teeren tyttäriä, ja isänsä on pitänyt kyllä huolen, että hän on saanut kaiken haluamansa.

//Peliseurasi ratkaistu arpomalla, en sitten tiedä onko parasta mahdollista seuraa, ainakin tekstinlaatu on tällä hetkellä jotain aivan kauheaa...//

Alfie oli hyökännyt koko yön erään paikallisen pankin virustorjuntaan vastaan, joten ei ollut ihme, että nuori mies näytti varsin pöllämystyneeltä ollessaan taas kerran pystyssä silkalla kofeiinilla ja tauriinilla. Pojalla oli yllään nuhjuinen halvasta kankaasta valmistettu t-paita, joka oli tungettu likaisiin, pussittaviin reisitaskufarkkuihin, jotka roikkuivat niin alhaalla, että olisivat pudonneet ilman vyötä. Jalassa olevat tennarit vetelivät nekin viimeisiään, nauhat auki.

Etanaakin hitaammin laahustava Alfie pääsi vihdoin portaat alas ja sisäpihalle, jossa aurinko häikäisi häijysti väsyneisiin silmiin. Alfie tajusi huonekalukasan ja totesi jonkun olevan samoissa puuhissa kuin hän oli ollut noin viikko sitten. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, joten Alfie suuntasi askeleensa lähemmäksi.

"U-uusi asukas?" Alfie kysyi tökerösti huoneiston ovelta.

Nuorukainen tarrasi käsillään uuteen laatikkoon. Tuo mokoma painoi tolkuttomasti, joten Kay päätteli sen sisältävän hänen palkintokaappinsa sisällön. Ruusukkeita, kehystettyjä valokuvia, mitaleja, pokaaleja. Kaikkea, mitä ikinä kukaan ajattelikaan sanan palkintokaappi merkityksestä. Painon vuoksi hän asetti pahvilaatikon uudelleen oven pieleen, jolloin se vahingossa avautui.

Se, mikä ensimmäisenä astui Kayleighin näkökenttään, sai hänet hymyilemään; Lisäksi Kayllä oli oma omalaatuinen esine kaapissaan. Hänen ensimmäisen poninsa Lil'in kisasuitsien kuolaimet. Lil oli ehkä poistunut hänen keskuudestaan, mutta muistot hänellä oli yhä kirkkaina kuin kristalli, himmentymättömänä kuin kulta.

Tyttö huomasi säpsähtäneen ajatuksistaan kun huomasi taakseen ilmestyneen hahmon - pojan, äänestä päätellen.
" Joo, ekaa päivää. "
Hymyili siristäen silmiään auringolta, joka sai hymyn ehkä näyttämään tekopyhältä. Tyttö kääntyi jälleen laatikon puoleen, ja laittoi kuolaimet takaisin pokaalien sekaan. Hän sulki laatikon nopeasti, sillä koskaan ei voinut tietää millaisen ihmisen kanssa oli tekemisissä. Sitten hän nousi ylös. Välilleen laskeutui ehkä hieman kiusallinen hiljaisuus.
" Asutko täällä? "
Kysyi kääntyessään poikaa päin, joka ulkoisesti vaikutti siltä, että olisi enemmän tai vähemmän unen tarpeessa.

# Köäh. On tullut taukoiltua muutama kuukausi, ja se ehkä näkyy tekstissä : D #

//No, ainakaan minua se ei haittaa pätkääkään...//

"Joo, hu-huomaan", Alfie totesi ja nyökkäsi aavistuksen kohti toisen laatikoita. Nyökkäys sai lasit valumaan aavistuksen alaspäin ja pojan oli korjattava tilanne tapansa mukaan heti. Varsinkin, kun hän oli huomannut, että oli taas joutunut tekemisiin sen paremman sukupuolen edustajan kanssa. Toinen oli ulkonäöstä päätellen alle parikymppinen, eikä Alfie tiennyt nimeä tuolle oudolle pukeutumistavalle.

"Mä-mäkin muutin va-vasta äsken", Alfie änkkäsi avaten taskustaan löytyneen energiajuomapullon. Hän oli taas muuttumassa punaiseksi kuin paloauto. "O-onks sul kone?" Alfie kääntyi aavistuksen niin, että toinen näki hänen läppärinsä varmasti. Hän olisi halunnut esittäytyä, mutta toinen oli pelottava, eikä rohkaisuryyppy auttanut.

# Gut : D #

Kay kuunteli toista valppaana. Pojan takkuileva puhe oli jotenkin suloista, kun siiihen vielä lisäsi ripauksen ujoutta. Sitten hän tunsi itsensä jotenkin oikolukuiseksi. Oli kai esittelemättäkin itsestään selvää, että hän oli täällä vasta ensimmäistä päiväänsä.
Kayleighistä oli mukava kuulla, että tuokin oli vasta muuttanut Wild Bayhin.
" Sittenhän en ole yksin aivan eksyksissä. "
Tokaisi hymyillen. Pian puheeksi tulivatkin jo tietokoneet, joka ehkä hieman yllätti hänet.
" On mulla jonkunlainen kannettava, kuinka niin? "

Energiajuomaa. Olikohan tuo poika valvottanut itseään sen avulla koko yön? Olemus vastasi ainakin tätä mielikuvaa. Kaylle se oli kahvi, jonka avulla hän välillä valvoi. Energiajuomiin hän ei ole koskaan mieltynyt, mutta kyllä nekin alas menivät. Varsinkin välillä pitkien, uuvuttavien kisamatkojen pelastus löytyi kaupan kylmäkaapista, ja alumiinitölkistä.

" Olen Kayleigh, mutta jos et halua poiketa muista, voit kutsua Kayksi. "
Sanoi ystävällisenä. Hän ei tiennyt miten täälläpäin tervehdittiin, joten ojensi kätensä kansainväliseen tapaan, mutta ehkä hieman arkisempaan tyyliin: toinen kätensä taskussa, paino yhdellä jalalla.
Hänen kokemuksensa Los Angelesista rajoittuivat rannoille, ja heidän kesäasunnolleen, jossa on tullut sillointällöin vietettyä aikaa. Toki tallit ja erilaiset ratsastuspolut olivat tuttuja, mutta itse langenneiden enkelten kaupungin kulttuuri ei.

Alfie hymyili toiselle aavistuksen. Hän ei ollut ollut varma, olikon lauseen tarkoitus olla vitsi, mutta hän tosiaan oli melko eksyksissä täällä. Ei hän ollut oikeastaan käynyt muualla kuin omassa kämpässään ja vähän pihalla pyörimässä. Mutta enimmäkseen aika oli kulunut tietotekniikan pystyttämisessä. Toinen tiedustelikin, miksi Alfie oli kysynyt koneista. Poika rykäisi ja aloitti sitten taas toivottoman änkytyksen: "M-mä säädän tä-tänne se-semmosta verkkoa... Ni pi-pitäis ky-kysellä, et onks kellää ees mitää konetta..."

Ehkei toinen ollutkaan niin pelottava. Mutta pelottavan näköinen ainakin. Tuon näköiset ihmiset olivat yleensä ilkeitä Alfien kaltaisille. Ainakin netissä. Ne kysyivät minkä merkkiset vaatteet oli päällä ja kun Alfie totesi, ettei tiennyt, ne juoksivat kiljuen karkuun. Toinen ei kuitenkaan juossut yhtään minnekään, vaan esittäytyi Kayksi ja ojensi kätensä Alfielle.

Alfie oletti, että hänenkin kuului sitten osallistua kättelyyn, mutta kun hänellä oli toisessa kädessään kannettava ja toisessa tölkki. Poika vilkaisi hätäisesti ympärilleen ja laski sitten tölkkinsä toisen laatikoiden päälle. Sitten hän vasta ojensi kätensä, hieman hämillään. "Alfie. Mikä sä oot?"

//voi tota nössöä...//

// EWW, anteeksi että oot joutunut odottaa ;;__;; //

Kayleighiä alkoi hieman nolottaa pojan puhuessa verkoista ja jostain muusta tietokonemaailmasta. Hän ei ollut todellakaan hyvä koneiden kesken, hyvä että osasi kirjoittaa facebook-profiilinsa seinälle, jos sinnekään. Hän oli peruskäyttäjä, eikä kuvitellutkaan että hänen täytyisi osata käyttää konetta enempää.
" Kuulostaa mielenkiintoiselle. "
Sanoi, kuin olisi ollut kiinnostunut oikeasti enemmän kuin poika ehkä oletti hänen olevan.
" Minun romukoneeni kyllä suostuu koekaniiniksesi. "
Sanoi, osoittaen yhteen laatikkoon, johon kuvitteli tietokoneensa laittaneen.

Seurasi kättelys, jossa poika kertoi itsensä Alfieksi, kysyen vielä, kuka tai mitä hän oli. Kay kuristi kulmiaan ja katsoi toista tarkemmin.
" Mitä? "
Hän kysyi lopulta hymyillen, naurahtaen perään.
" Olen kilparatsastaja. "
Vastasi Alfien kysymykseen, kuten hän oli sen olettanut kysyvän. Toisen ujous ja muu olivat jotenkin niin puoleensavetävän suloista. Tarkoittikohan tuo edes hänen 'ammattiaan'?

Alfie nyökkäsi toisen toteamukselle talon sisäisen internetverkon kiinnostavuudesta. Se jos joku oli todellakin kiinnostavaa. Varsinkin jos sattui omistamaan järjestelmänvalvojan oikeudet. Hän törkkäsi nyökkäyksen voimasta miltei pudonneet lasinsa paremmin nenälleen ja kiitti toista, kun tämä sanoi olevansa kiinnostunut kokeilemaan verkkoa. "O-onks se pö-pöytäkone vai läppäri?" Alfie ei aikonut ruveta toisen laatikoita tonkimaan, ellei toinen pyytäisi apua tavaroidensa purkamiseen.

"Ra-ratsastaja?" Hämmennys oli melkoisen suuri. Kay ei vastannut ollenkaan Alfien päässä olevaa mielikuvaa tallitytöstä. Hän ei voinut kuvitella toista harjaamassa hevosta tai kantamassa lantaa. Tosin Alfie ei koskaan ollut kyllä nähnyt hevostyttöä oikeasti, yrittänyt vain puhua näille chatroulettessa. "Mä... Oon tu-tuota..." Hakkeri? "...säädän koneiden pa-parissa..." Aika moni sääsi... Eihän se ollut mikään ammatti. "...aika monelle yhtiölle... Vä-hän ni-niinku y-yksityisy-yrittäjä..."

Kay hymyili pojan nostellessa valahtaneita lasejaan. Hän kohotti kätensä niskan taakse, hieraisten hieman kipeää hartiaansa.
" Läppäri. "
Sanoi, miettien konettaan. Oli hänellä ollut pöytäkonekin kotonaan, mutta läppärin saatuaan se jäi pölyttymään, ja lopulta isänsä oli ominut sen itselleen.

Alfien ihmetellessä hänen 'ammattiaan', sai hän aikaan jälleen hymyn tytön suupieliin kaareilemaan. Kyllä hän tiesi, että sana ratsastaja kattoi sisälleen aikamoiset ennakkoluulot ja olettamukset. Mutta Kay oli aivan toista luokkaa kun nämä mielikuvat. Tavoitteensa nuorukaisella olivat korkealla, vaikka olihan hän jo Yhdysvaltain mestaruuden voittanut nuorten sarjassa.

Poika alkoi selittämään sellaisella innolla omaa työnkuvaansa, että Kayn täytyi koettaa ajatuksella kuunnella toista. Alfien sanat tuntuivat takertuneen kurkkuun, ja ulos päästessään ne tulivat sellaisen änkytyksen saatteella, että hädin tuskin selvää sai.
" Mielenkiintoista. "
Tyttö lopulta sanoi. Päätään nyökytellen hän jatkoi:
" Teetkö töitäsi kotoa käsin? "
Hän kallisti hieman päätään, mutta katse kuitenkin kääntyi laatikkomeren puoleen. Ai niin, hänhän oli muuttamassa. Kayleigh tarttui laatikkoon edessään, yrittäen nostaa sitä, mutta se olikin niin painava ettei tahtonut liikahtaa puoleen tai toiseen.

Toisen kertoessa, että ensimmäinen verkkoon liitettävä kone olisi läppäri, Alfie nyökkäsi kohti omaa läppäriään, jota tapansa mukaan roikutti nytkin vasemmassa kädessään. Läppärit olivat käteviä, ehkä juuri siksi, että ne oli helppo ottaa mukaan ja liittää toisiin verkkoihin. Alfien olisi tehnyt mieli kysellä lisää koneen merkistä ja mallista, mutta jo tälläinen määrä puhumista alkoi käydä hänelle vaikeaksi.

Ottaessaan lisää rohkeutta energiajuomastaan toisen ohjaillessa keskustelua yhä enemmän Alfien suuntaan, hän tajusi, että hänen kätensä tärräsivät enemmän kuin pitkään aikaan. Oliko kyse sitten univajeesta, nälästä vai yksinkertaisesti naisen läsnäolosta, sitä Alfie ei itsekään tiennyt, mutta häntä lievästi sanottuna hävetti hieman. "Su-suurimmaksi osaksi", hän sai vastattua toiselle katseen etsiytyessä omien kengännauhojen suuntaan.

Alfie oli juuri luvannut itselleen, ettei koskisi toisen tavaroihin ilman lupaa, mutta kun toisella näytti olevan vaikeuksia laatikon nostamisessa Alfie laski koneensa ja juomansa toisen laatikon päälle ja nappasi myös kiinni laatikkoon. Hänen kätensä olivat hennot ja kalpeat - ja tärisivät edelleen - mutta ehkä niistä olisi sen verran apua, että toinen saisi tavaransa siirrettyä. Ainakin se oli hyvä tapa saada olla hiljaa.