Sulo sointuja

Natacha

Päivä oli kaunis, tyypillinen Los Angelin kevätpäivä. Aurinko tuntui helottavan suoraan yläpuolella ja kuumuutta oli sopivasti. Kasvit loistivat ja liikenneruuhka korvasi linnut. Natacha oli vallannut itselleen yhden penkin kitaransa kanssa. Hän uskoi, että juuri kukaan ei kiinnostuisi hänen soitostaan, sillä muut äänet saattoivat hukuttaa lauluäänen ja kitaran soinnut melko tehokkaasti, tai niin Natacha halusi uskoa.

Kovettuneet sormenpäät näppäilivät kitaraa, houkutellen siitä säveliä ulos. Natacha lauloi melko hiljaisella äänellä välillä englanniks, välillä ranskaksi. Ranska oli kyllä selvästi voitolla, sillä yleensä kappaleet saivat alkunsa juuri ranskasta. Nainen lauloikin paljon mieluummin kyseisellä kielellä, joka sattui olemaan hänen äidinkielensäkkin.

Naisen hiukset olivat tutuilla kiharoilla ja hän oli vetänyt ylleen melko Natacha maiset vaatteet. Paita oli mustavalko raidallinen ja farkut oli revitty tyylikkään harkitsemattomasti. Suojakerroin aurinkoa vastaan oli noin sata ja asusteina olivat cowboy hattu ja paksu nahkavyö lanteilla. Olo oli juuri sopivan mukava, sillä varjossa ei tullut kuolemaan kuumuuteen, mutta lähellä se oli. Hattu varjosti silmiä, jos sattui käymään niin, että aurinko tulisi jostain helottamaan suoraan kasvoille.

Joku kuului kävelevän kohti, mutta Natacha oli niin keskittynyt säveliinsä, että hänen vieressään olisi pitänyt räjähtää pommi ennen kuin hän olisi tajunnut katsettaan kohottaa. Toinen asia olikin sitten, jos joku jäisi tuijottamaan. Se sai naisen aina hieman kiusaantuneeksi, sillä kaikki oli vielä kesken, mutta ei hän halunnut hautautua kämpilleenkään ja kuolla sinne yksinäisenä. Ulkoilma inspiroi, joten valittajat saivat tukkia suunsa.

//Vapaa liittyminen//

//tulen testaamaan uutta hahmoani, jos ei haittaa. Kursivointia käytetty ilmaisemaan toista kieltä...//

Kyung käveli edestakaisin auringossa kimaltavaa laatoitusta ja yritti saada selvää kiihtyneen korealaisturistin selityksestä. Onneksi kyseinen kieli oli hänen äidinkielensä, muuten tuosta itkun sekaisesta puhelimen särkemästä äänestä ei olisi saanut mitään selvää. Kun tullivirkailija oli pysäyttänyt miehen epäiltynä huumeiden salakuljetuksesta, oli tämän loma alkanut varsin ikävästi ja Kyung kyllä ymmärsi miksi tämä oli vihainen. Sivusilmällä Kyung huomasi penkillä kitaraansa soittelevan Kultakutrin tummemman version ja halusi mennä puhumaan tälle, mutta miehellä langan toisessa päässä oli selvästi vielä pitkät pätkät asiaa. Onneksi tullivirkailija kuitenkin päätti puhelun ja sanoi soittavansa uudelleen, jos asia ei selviäisi.

Syvään huokaisten Kyung tunki kännykän takaisin farkkujensa taskuun. Toivottavasti ei soittaisi pian. Jos jätkällä tosiaan oli huumeita mukanaan, ei Kyung pitäisi tämän puolia hetkeäkään, vaikka kyse olikin oman maan kansalaisesta. Siinä pohdiskellessaan hän lähestyi tuota kikkarapäätä ja kuunteli lumoutuneena tuota sävelmää.

Kyung istuutui risti-istuntaan maahan aivan toisen eteen ja odotti kappaleen loppuun. Sitten hän otti aurinkolasit päästään ja hymyili toiselle. "Fantastique, mademoiselle! Olette Ranskasta, oletan? Saanen tiedustella kappaleen nimeä?"

Vasta kun joku puhui hyvin lähellä Natacha rekisteröi sen jotenkin. Kieli oli vieras, mutta sitä enempää nainen ei asiaa tulkinnut. Hän jatkoi vain näppäilyään ja laulamistaa. Vasta kun hän oli lopettanut, nainen tajusi edessään olevan miehen.
”Merci monsieur sieltähän tänne olen päätynyt” Natacha vastasi ensimmäiseen kysymykseen hymyillen hieman ujosti. Hän oli hieman häkeltynyt saamastaan yllättävästä seurasta, mutta ei se häntä haitannut.
”Oui, sur le chemin du retour [= matkalla kotiin]. Piditkö siitä? Se ei ole vielä valmis, mutta uskoisin saavani sen tänään johonkin kuntoon. Kuulit melko raa'an version”, Natacha kertoi ja sipaisi valahtaneita kiharoitaan ja kohensi hieman hattunsa asentoa.

Joskus Natachaa harmitti oman suunsa avaamisen vaikeus. Mies vaikutti mukavalta, ystävälliseltä ja sellaiselta, johon voisi tutustua. Harmi vain, että nainen oli tosiaan hyvin ujo. Silti hän yllätti itsensä esittäytymälla: ”Olen asunut tässä vasta pari viikkoa, joten en taida tietää sinua. Natacha Lavoie, asun asunnossa 12”. Hänen veljensä olisivat niin ylpeitä hänestä, kun kuulivat hänen puhuneen ilman kysymystä jopa tuntemattoman kanssa.

[Laitoin biisin ranskaksi, kun se kuulostaa paremmalta niin ja näihin sulkeisiin laitoin suomennoksen]

//sori, tämä viesti sisältää hiukan hittausta...//

Kyung oli iloinen, kun ei saanut heti häätöä. Musiikki ja ihmisten kanssa puhuminen olivat ne kaksi asiaa, jotka saivat hänet aina paremmalle tuulelle. "Olitte tehnyt sen itse? Olette hyvin lahjakas. Harrastan itsekin musiikkia, mutta teihin verrattuna se ei ole mitään." Toteamusta seurasi hyväntahtoinen nauru.

"Olinpa epäkohtelias! Hwan Kyung Jung, huone 10. Sanokaa vain Kyung. Voimmeko sinutella?" Kyung kaivoi askin taskustaan ja asetti savukkeen huulilleen, sitten hän ojensi askiaan myös uudelle ystävälleen. "Palaako? Puhutteko englantia? Ranskani on hieman ruosteessa, pardon." Olikohan siinä turhan monta kysymystä samaan puheenvuoroon?

Kyung päätti ottaa kuuntelijan roolin ja oikaisi maahan selälleen sytyttäessään savukkeensa. Oli kieltämättä mahtavan kaunis päivä, josta Kyung ei ollut vielä edes ehtinyt töiltään nauttia. "Oletko muusikko oikein ammatiltasi?"

Miehen kehut lämmittivät mukavasti ja Natacha vain nyökkäsi hieman punastuneena. Kuka nyt ei pitäisi siitä, että sinua kehutaan lahjakkaaksi? Nainen tuhahti vain toisen itsensä vähättelylle ja katsoi ruskeat silmät ystävällisesti tuikkien miestä.

”Hauska tutustua ja sinuttelu taitaa olla mukavampaa”, Natacha oli jo tainnut muutamaan kertaan tehdäkin niin, mutta hän oli kai taiteellisesti niin boheemi, että se annettiin anteeksi helposti. Tupakalle ja virnisti: ”Puhut silti hyvin sitä. Yleensä en pääse käyttämään äidinkieltäni juuri muiden kuin perheenjäsenteni kanssa ja olen asunut Amerikassa jo hyvän aikaa, joten englanti on toinen kieleni”. Lyhyiden lehtihaastatteluiden aikana nainen oli tottunut jopa viiteen kysymykseen lauseessa. Olihan siitäkin jotain hyötyä.

Vaikka Natachaa ei juuri nyt himottanut nikotiini, mutta hänen oli myönnettävä, että hänen ultimaattisen ohuet naisten tupakkansa näyttivät aina kauniimmilta kuin normaalit. Hänen äitinsä oli aina ollut tarkka siitä miltä kaikki näytti ja niin oli tytärkin sitten suurimmalta osaltaan.
”Kolumnisti ja muusikko, vaikkakin levyni ei juuri ole myynyt, mutta ei sitä aina voi saada kaikkea heti”, ranskatar nauroi ja kaivoi penkin vierellä olleesta laukustaan pienen vesipullon. Hänen äänensä käheytyi yllättävän nopeasti ja hänen oli juotava litra tolkulla vettä aina näin kuumalla säällä.

Hajamielisesti nainen näppäili kitaran kieliä, mutta oli selvää, että hän keskittyi kyllä enemmän maassa olevaan henkilöön.
”Entä sinä, mitä sinä teet elääksesi?” Natacha kysyi hymyillen sopivan uteliaana. Käytöstavat, käytöstavat ja niiden tarkka noudattaminen oli aina ollut yksi peruspilareita Natachan elämässä.

Kyung tiesi, etteivät ihmiset täällä päin yleensäkään teititelleet toisiaan, mutta koreassa teititeltiin kaikkia. Kyung oli kuitenkin luistanut periaatteestaan sen verran, että ehdotti yleensä sinunkauppoja jo kättelyssä. Olihan varsin itsekästä pakottaa toiset teitittelemään, jos heidän sitten piti pohtia joka lausetta erikseen. Toisaalta, englannin kanssa ongelmaa ei niin tullut, olihan sinä ja te sama sana you.

"Kam-sa-ham-ni-da, se tarkoittaa kiitos", Kyung totesi ja hymyili, vaikkei uskonutkaan toisen näkevän sitä. Hän nosti kätensä ilmaan kohti taivasta ja puhalsi savut keuhkoistaan. "Olen ollut täällä kolme vuotta. En voi kieltää rakastavani tätä paikkaa". Kun toinen nauroi oli Kyunginkin pakko. Naisessa oli jotain niin rakastettavaa. Ehkä se sitten vain oli totta, että Ranska oli rakkauden maa. "Olen varma, että siitä tulee vielä menestys. Siunausta urallesi", Kyung totesi, kun sai naurunsa loppumaan. Toivottavasti toinen ei käsittänyt väärin ja ajatellut, että nauru tarkoitti, ettei mies uskonut.

"Työni perässä tänne tulin. Toimin tulkkina, siksi osaan ranskaakin", mies selitti ja nousi takaisin istumaan. Häntä hymyilytti jo pelkästään toisen näkeminen ja hän pystyi helposti kuvittelemaan toisen levyn kanteen tai lehtijuttuun. Itseasiassa koko tilanne tuntui olevan kuin jostakin romaanista. Täydellinen päivä, jota säestivät satunnaiset, improvisoidut, mutta täydellisesti yhteensopivat kitaran soinnut. "No, mademoiselle, soita minulle, s'il vous plaît."

Hetken aikaa Natacha koetti toisella kiitos sanaa, kolmannella kerralla se meni suunnilleen oikein. Miehen yhtyessä nauruun Natacha tuntui rentoutuvan vielä hieman ja hymyilevän vähemmän ujosti. Hän ei vain voinut rentoutua täysin tuntemattomien kanssa ja nauru auttoi kuitenkin siinä ongelmassa.
”Mitä minä menestyksestä? Kunhan pärjään niin olen ihan onnellinen”, Natacha totesi ja hymyili lämpimästi. Ei häntä koskaan oltu kasvatettu miksikään materialistiksi. Tärkeintä oli, että piti siitä mitä teki. Sitä Amerikka oli vanhemmillekin edustanut.

Nyökyttäeen päätään Natacha tajusi miksi Kyung olikin puhunut niin hyvin. Yleensä ihmisten ääntämys raiskasi naisen korvat ja tämä oli melkein kerran itkenyt kun hänen ystävättärensä oli puhunut niin hirvittävällä tavalla ranskaa.

Pyyntö soitoista sai Natachan naurahtamaan: ”Oui monsieur”. Nopeasti taitavat sormet alkoivat soittaa kitaraa ja Natacha alkoi laulamaan ensimmäisen levynsä rakkainta kappaletta: ”Tie, joka loppui kesken”. Nainen oli säveltänyt sen piaan vanhempiensa kuoleman jälkeen näiden muistoksi. Kappaleessa ei kertaakaan sanottu, että joku kuoli tai mitään surullista, vain nimi viittasi johonkin siihen. Sisällöltään Natacha oli pitänyt lämpöisenä ja turvallisena, vanhempiensa tapaan.

Hiljalleen laulu ja kitara vaimenivat ja hetken aikaa Natacha jäi vain hymyilemään äitinsä ja isänsä muistolle. Hän ei enää juuri itkenyt, sillä hän halusi muisella heitä hymyillen. Sisarusten kanssa joskus liian monen viinilasin jälkeen saatettiin päätyäkin itkeskelemään, mutta ei muuten. Nyt oli enää vain hyviä muistoja.
”Kelpasiko monsieur?” Nainen kysyi hymyillen.

//kuinka yksi näppäimen painallus voi saada sinut kirjoittamaan koko viestin uudelleen >_< Pahoittelen laatua, joka kärsi siitä, että suutuin koneelle hippasen...//

Kyung ei voinut kuin nyökkäillä toisen toteamukselle. Hän ei olisi voinut olla enempää samaa mieltä. Amerikkalaiset tosin tuntuivat tekevän kaiken rahan ja maineen perässä. Kyung oli opetettu arvostamaan ystävyyttä, nöyryyttä ja elämän pieniä iloja. Aivan kuten toinen oli sanonut "Kunhan pärjään niin olen ihan onnellinen." Siinäpä kiteytettynä sellainen elämän ohje, jota jokaisen olisi pitänyt noudattaa.

Kyung otti Natachan nyökkäykset kohtelijaisuutena. Eihän hän nyt niin hyvä ollut. Oli silkka sattuma, että hänellä oli ollut juuri viime viikolla ranskankielinen keikka, jonka jäljiltä kieli oli vielä varsin kirkkaana mielessä. Vaikkakaan aksenttia ei saisi ikinä peitettyä. Se oli suorastaan karmea. -Tai sitten Kyung oli vain liian tiukka itselleen.

Huolet saivat kuitenkin jäädä taakse, kun Kyung etsi itselleen hyvän asennon ja keskittyi kuuntelemaan toisen laulua. Kappale kuulosti ensialkuun varsin iloiselta, mutta rivien välistä paistoi varsin taitavasti piilotettu suru. Moni ei sitä huomannutkaan, varsinkaan, jos ei tajunnut sanoja, joista Kyungiltakin meni osa ohi. Ranskatar esitti kappaleensa sellaisella intohimolla, että sen oli pakko merkitä hänelle hyvin paljon. Kun toinen lopetti Kyung ei osannut kuin hymyillä osaa ottavasti.

"Kam-sa-ham-ni-da", mies totesi sitten ja virnisti. Hän oli aikeissa hukuttaa uuden kiharapäisen ystävänsä kehuihin, kun värinä housun taskussa muistutti ympäröivästä maailmasta jo ennen kuin soittoääni ehti ilmoille. Päivä olikin alkanut tuntua jo liian hyvältä ollakseen totta.

Kyung kaivoi puhelimen taskustaan kurtistaen kulmiaan varsin ärsyyntyneenä siitä, että heppu oli oikeasti soittanut hänelle uudestaan ja anteeksi pyydellen väistyi sivummalle painaen vihreää luuria tarpeettoman kovaa. "Yobo-sayo? --Mwuh?"

//Se on ihan järkyttävän ärsyttävää. //

Soittaessaan Natacha vilkaisi muutaman kerran miestä uteliaana näkemään toisen ilmeet. Kuitenkin myötätuntoinen ilme sai naisen melkein häkeltymään ja hymyilemään vähän hölmistyneen näköisenä. Ei myötätunnon osoittamisessa mitään, mutta sen tultua niin yllättäen... Toisaalta Natacha ilahtui Kyungin ymmärrettyä tunnelmaa ja luettua rivienvälistä ensimmäisellä kuuntelu kerralla.
”Olkaa hyvä, miten se sanotaan?” Natacha ehti kysyä, ennen kuin mies tuntui valpastuvan.

Puhelimen soittoääni tuli ilmoille samalla kun kännykkä tuli pois taskusta. Natacha naurahti ja vakuutti ettei se häntä haitannut. Nainen kaivoi muistivihon nahkatakkinsa taskusta ja raapusti siihen mieleen putkahtaneen lauseen. Sivukorvalla hän kuunteli vierasta kieltä. Se kuulosti eksoottiselta ja jännittävältä, kuten kaikki tuntemattomat kielet.

Hetken kuunneltuaan Natacha uppoutui lauseeseensa ja alkoi johtaa siitä uusia ja uusia siistillä käsialallaan sivulle. Piaan pieni pätkä sanoitusta oli syntynyt paperille ja nainen hymyili melko tyytyväisenä, sillä se saattaisi olla käyttö materiaalia. Hän kehittelisi sitä myöhemmin illalla kaikessa rauhassa.

Hiljainen soitto alkoi taas kuulua kitarasta. Natacha ei näyttänyt minkään sortin merkkejä muusta kuin hyvästä olotilasta. Luovuus oli muutenkin mahdotonta, jos oli pahalla päällä. Silloin tuli kaiken maailman huonoja agressio kappaleita ja niitä Natacha suoraan sanoen vihasi.

//tässä viestissä kursivointi ei ole eri kieli, vaan se mitä tyyppi puhelimessa sanoo//

Kyung selitti vuoroin englanniksi vuoroin koreaksi vuoroin poliisille ja vuoroin pidätetylle, eikä voinut mitään sille, että kuulosti varsin epäystävälliseltä. Kyung pyöritteli aurinkolaseja kädessään ja pureskeli niiden sankoja aina, kun ei itse ollut suunvuorossa. "Hän sanoo, ettei ymmärrä." "No, eikö sinun pitänyt osata kääntää se niin, että hän ymmärtää!? "Tarkoitan, ettei hän ymmärrä kysymystänne, miksi kysytte ja niin edelleen", Kyung yritti selittää mahdollisimman rauhallisesti, mutta hermostunut edes takaisin kävely paljasti hänen turhautuneisuutensa. "Tästä ei tule yhtään mitään. Tule asemalle huomenna kolmelta. - Annan puhelimen nyt hänelle. Sano, että asia käsitellään huomenna." Ja Kyung teki työtä käskettyä ja pohti mielessään, että milloinkohan hänkin oli maininnut huomisen sopivan. No, tälläistä hänen työnsä oli. Välillä tuntui, ettei saanut mitään, välillä sai liikaakin. Tällä kertaa määrä oli sopiva, mutta aihe ei niinkään mukava. Hänhän oli tullut tänne tähtitulkiksi, ei rikollisten selvittelijäksi.

Kyung tunki puhelimen taskuunsa ja yritti palata siihen, missä oli ollut ennenkuin häntä oltiin häiritty. Toinen soitteli taas jotakin ihanaa melodiaa, joka pienen kinastelun jälkeen kuulosti lähinnä ärsyttävältä. Kyung istuutui toisen viereen ja huokaisi syvään asettaessaan aurinkolasit nenälleen. "Mitä olit kysymässä?" hän kysyi mahdollisimman ystävällisesti.

Välillä Natacha huomasi äänensävyssä jo hieman hermostumista. Hän toivoi kaiken olevan hyvin, mutta ei kohteliaisuus syistä näyttänyt mitenkään kuunnelleensa. Se olisi suorastaan törkeää, sillä kenenkään puheiluita ei luonnollisestikkaan saanut kuunnella. Onneksi puhelu ei kestänyt tuhottoman kauaa.

Vilkaistessaan miestä Natacha aisti melko vikkelästi ärsyttävänsä. Elettyään jonkin aikaa miehen kanssa, jonka mielen oikkujen armoilla nainen oli ollut, hän oli oppinut huomioimaan muiden tunteita ja aina, vaikka hän tiesi ettei mitään pahaa tapahtuisi, aina hän koetti lepyttää varsinkin miehiä. Siksi Natacha vilkaisi muutaman kerran hieman huolissaan ja silmistä saattoi nähdä vilahduksen menneisyyden haamujakin, vaikka mitään hätää ei ollut.
”Kysyin miten ole hyvä sanotaan sinun kielelläsi”, Natacha totesi ja ääni oli melkein varovainen.

Kukaan muu sisarusten lisäksi ei ollut tietoinen niistä tuhoisista poluista, joita Natacha oli kulkenut vanhempiensa menehdyttyä. Hän ei ollut koskaan kyennyt edes kirjoittamaan niistä. Käytöksessä kuitenkin aina oli hieman säikkyyttä tietyissä tilanteissa ja se saattoi hämmentää, mutta vaikka Natachalta olisi kysynyt suoraan, nainen ei olisi kyennyt selittämään.

Hellästi nainen veti penkin alta kitaransa kotelon ja asetteli soittimen sinne, kuin rakkaan lapsen. Varoen tarkasti kolauttamatta mitään, ranskatar lopulta sulki kotelon kannen ja napsautti sen kiinni. Kitara oli hänen elämänsä ja rakkautensa, joten hän kohteli sitä samoin. Olisi suorastaan ällistyttävää, jos hän ikinä kolhisi kitaransa klommoille.

Kyungia harmitti, kun toinen näytti tajuavan, että häntä harmitti. Hän ei halunnut, että toinen luuli sen johtuvan itsestään. Ei, ei, Kyung piti naisesta kovasti. Hän oli ainut hyvä asia joka Kyungille oli tänään tapahtunut. Päivä oli taas kauhea, mutta miehen ei auttanut kuin hymyillä.

"Ei, kun... ei se..." hän aloitti, mutta tyytyi kaivamaan tupakka-askin taskustaan toista savuketta varten. Ensimmäinen kun oli tullut imettyä hermostuksissaan loppuun. "Tälläisinä päivinä poltan ihan liikaa..." hän huokaisi ja peitti savukkeen kädellään saadakseen sen syttymään. Samalla Natacha muistutti mihin oltiin jääty. "Cheon-ma-ne-yo", hän totesi ja naurahteli sitten hyvän tahtoisesti, kun toinen yritti maistella sanaa. Koreahan oli isolaatikieli, joten sitä oli vaikea oppia. Se kun ei tehnyt yhtäläisyyttä minkään kielen kanssa, vaikka joidenkin mielestä kiinalta kuulostikin.

"Ärsyttävää, kun puhelin soi koko ajan, mutta se on työtäni", hän totesi ja veti hiuksiaan korvansa taakse, vielä palaten edelliseen aiheeseen, vaikka olisikin halunnut jo unohtaa, ja huokaisi vielä kerran. "No, kerrohan itsestäsi..." hän kehotti sitten.

Kevyesti hymähtäen nainen totesi:”Tiedän tunteen”. Aina stressaantuneenahan Natacha tuntui olevan aina tupakalla ja juovansa kahvia jatkuvalla syötöllä, kun deadline lähestyi. Hetken maisteltuaan koreaa, mutta se ei ottanut oikein luonnistuakseen, vaikka naisella oli kuinka hyvä kielipää.

Jalat vetäytyivät mukavasti risti-istuntaan ja jälleen Natacha nyökkäsi miehen toteamukseen. Nainen naurahti, kun hänen piti kertoa itsestään.
”Olen kolumnisti ja mitä haluat tietää? Tosin sinun pitää aina vastata myös esittämääsi kysymykseen”, Natacha totesi virnistäen pienesti ja hän otti hatun päästään pois hetkeksi ja leyhytti kasvojaan sillä hetken aikaa.

Ruskeat kiharat leyhyivät mukana, mutta nopeasti hattu painui päähän takaisin. Leyhytys sai virkistymään mukavasti ja vielä siemaus raikasta vettä teki ihmeitä, tosin eivät ne kahvia voittaneen koskaan. Boheemi taiteilijan elämä ei ollut mitenkään terveellinen.

Kyung imaisi kunnolla savua keuhkoihinsa. Tätä hän oli osannut odottaa. Oli täysin kohtuullinen vaatimus pyytää häntä myös kertomaan itsestään. Jos hänen tuli vastata jokaiseen kysymykseen jonka hän esitti, rajoitti se aikalailla kysymyksiä, jotka hän tahtoi kysyä. Vielähän hän olisi tietysti voinut perua koko hommankin, mutta se olisi käynyt laatuun, sillä silloin toinen olisi varmasti arvannut Kyungin salailevan jotain. Niinpä hän päätti riskeerata.

"Sopii. Kysytään siis vuorotellen", Kyung totesi, ihan kuin siinä ei olisi ollut mitään pahaa ja otti paremman asennon. "Noo..." kesti hetken ennen kuin hän osasi muotoilla kysymyksensä niin, ettei sen perusteella tarvitsisi paljastaa liikaa. "Tiedän, että tulet Ranskasta, mutta millainen perheesi on? Vai onko sinulla kenties jo uusi perhe?"

Hetken aikaa Natacha katseli, miten mies selvästi pohti kysymyksensä muotoa. Nainen vastasi siihen suoraan: ”Kaksi veljeä, jotka ovat hieman ylisuojelevia ja sisar, jonka tietomäärää laki asioista voin vain hämmästellä. Hän osaa ulkoa lakikirjat ja on hämmästyttävä nainen kaikin puolin. Olen nuorin ja mustalammas koulutus tason suhteen. Vanhempani ovat kuolleet jo muutamia vuosia sitten ja sisarukseni ovat kaikki mitä minulla on ja pidämme tiiviisti yhtä, vaikka asumme eripuolilla tätä maata”.

Penkki tuntui kovalta ja siksi pieni nainen päätyi istumaan maahan kasvot Kyungiin päin. Sulavasti Natacha meni selälleen makaamaan ja risti kätensä niskansa taakse. Hän nosti jalkansa penkille ja katseli sinistä taivasta hetken.
”Entä sinä ja sinun perheesi? Onko sinulla jo uudessa maassa oma perhe?” Puhuessaan nainen tarkkaili Kyungin ilmeitä, vaikka aurinkolasit hieman vaikeuttivat tarkkailemista. Samalla ranskatar mietti mitä hän haluaisi tietää miehestä. Toinen vaikutti mielenkiintoiselta ihmiseltä, tutustumisen arvoiselta.

Siinä selällään maatessaan Natacha näytti rentoutuneelta ja hyvätuuliselta naiselta. Silti Natacha oli valppaana mahdollisten äkillisten mielenvaihdosten suhteen. Hän ei osannut vielä luottaa äskettäin tavattuun mieheen. Siinä ei ollut mitään muuta kuin puhdasta itsesuojelua.

"Kas, meillä on siis muutakin samaa kuin katuosoitteen alkuosa ja innostus musiikkiin", Kyung sanoi ja hymyili naiselle, joka kääntyi häntä vastapäätä. "Minullakin nimittäin on kaksi veljeä ja sisko. Toinen veljistäni on minua vanhempi, hän on töissä satamassa. Siskonikin on minua vanhempi, hän on töissä tehtaassa. He tekevät siellä vaatteita. Nuorempi veljeni on vasta opiskelemassa. Hänestä tulee kai biologian ja maantiedon opettaja. He kaikki asuvat Hamhŭngissa, sieltä olen kotoisin, se on Pohjois-Korean toiseksi suurin kaupunki. Vanhempani elävät myös, he ovat eläkkeellä."

Kyungin oli pakko pitää taukoa välillä. Hän ei ollut koskaan pitänyt siitä, miltä hänen englantinsa kuulosti. Varsinkaan, kun hän puhui pidempiä pätkiä ja kieli alkoi mennä solmuun. Toisen englanti sen sijaan kuulosti suorastaan ihanalta. Sitä Kyung olisi voinut kuunnella vaikka kuinka pitkään, mutta sitä ennen oli jatkettava vastaus loppuun.

"Täällä asun yksin. En ole oikeastaan vielä ehtinyt asettua niin..." Hän liiskasi tupakkansa kenkänsä alle ja katsoi sitten toista. "Sinun vuorosi."

Täysin äänettä Natacha kuunteli toisen perheestä ja nyökkäsi painokkaasti. Hänen veljensä olivat bisneksissä ja sisko oli kovan sortin lakinainen. He toisinaan tukivat boheemia pikkusiskoaan rahallisesti ja hän korvasi sen matkustamalla näiden luokse, heidän rahoillaan, ja tekemällä kaikki näiden kotityöt muutaman viikon ajan.

Hetken aikaaNatacha joutui miettimään kovastikkin mitä halusi tietää.
”Miksi sinä tulit Amerikkaan ja juuri tänne?” Natacha kysyi ja osoitti asuinrakennusta sormellaan. Tietenkin Kyungin tarina tänne tulosta kiinnosti, sillä ranskattaren oma tarina ei ollut niin kiinnostava. Hän oli tullut vanhempiensa mukana, mutta päätynyt nykyiseen asuntoonsa rakkaudesta kaupunkia kohtaan ja kun hän ei ollut enää voinut asuttaa tuttaviensa nurkkia. Hänen piti seistä nyt omilla jaloillaan.

”Sinun seurasi ei tee hyvää, alan himoita tupakkaa! Eikä deadline ole edes lähellä tai esiintyminen”, Natacha marmatti ja katsoi toisen tupakan tumppia, kuin se olisi syy maailman julmuuteen. Pitäisikö hänen sortua? Ranskaksi kiroten Natacha kaivoi voguensa, mutta ei löytänyt tulta.
”Vähintä mitä voit tehdä, on tarjota minulle tulta”, hän totesi ja hymyili herttaisesti.

"No... Tulin Amerikkaan, koska..." Kyungin oli keksittävä jotain. Eihän hän voinut tässä puolitutulle alkaa selittämään, ettei kestänyt vanhempiensa painostusta tai että oli tullut, koska oli kuvitellut, että pystyisi sitten vihdoin aloittamaan haaveilemansa uran pianistina. Toisaalta Koreassa hän oli oppinut, että valehtelu oli hyvin huonoa käytöstä, Kyungin kokemusten perusteella amerikkalaisille arkipäivää. Kyung ei ollut edes hyvä siinä, mutta hän kyllä pystyi jättämään asioita sanomatta.

"...koska täällä on enemmän työtä tulkille ja paremmat mahdollisuudet tutustua erilaisiin ihmisiin ympäri maailmaa. Ja Wild Bay... No, halusin LA:n lähelle ja täällä sattui olemaan vapaata... En sen kummempia ajatellut..." Kyung oletti hiljentymisen antavan vastausvuoron toiselle, mutta tämä alkoikin yllättäen puhua tupakasta.

”Ah, olen pahoillani, olen pahoillani, olen pahoillani", Kyung kumarteli monta kertaa syvään kädet yhteen liitettynä, tajuten sitten eleensä olevan aivan liian liioiteltu tässä maassa. "No, jos nyt sitten vielä yhdet", hän totesi ja kaivoi itsellekkiin poltettavaa, sekä sytkärin, jolla sytytti molempien savukkeet. "Minustahan onkin kovaa vauhtia tulossa ketjupolttaja..." hän naurahti, mutta äänestä kyllä kuuli, ettei hän oikeastaan ollut mitenkään ilahtunut huomiostaan.

Kuunnellessaan vastausta, Natachasta tuntui kuin Kyung olisi vaihtanut totuudeksi toisen totuuden, mutta ei hän alkanut painostamaan toista. Hän vain nyökkäsi ymmärtäväisesti ja hymyili pienesti. Työhän kuulosti todella loogiselta syyltä tulla Amerikkaan ja Los Angelesiin. Tosin, ilme oli vähän hämmentynyt, kun mies alkoi kumarrella hirvittävän syvään ja sai naisen melkein syöksymään pystyyn.
"Ei se mitään. Deadline lähestyy kuitenkin, joten alan taas varmasti polttamaan lujista päätöksistäni huolimatta", nainen totesi ja sai tulta tupakkaansa.

Kyllähän se oli huolestuttavaa, että Kyung oli polttanut lyhyenä aikana kolme tai kaksi tupakkaa. Natachakin huolestuisi moisesta.
"Aina voi vähentää ja minä onnistun olemaan yleensä viikon ilmankin. Tiedän, että minun ei pitäisi polttaa, kun ansaitsen laulajana, mutta minkäs teet. Koukussa kun koukussa", kikkarapää totesi ja puhalsi savun keuhkoistaan rauhallisella ja pitkällä puhalluksella.

Joku nero oli sanonut, että pitkän lakon jälkeen ensimmäinen tupakka maistuu samalta kuin pala taivasta, mutta ei aina. Natacha oli kuitenkin nyt melko lähellä taivasta.
"Minä tulin Amerikkaan vanhempieni mukana. Los Angelesiin rakastuin asuttuani täällä perhetuttujen nurkissa, kun ei ollut muutakaan paikkaa, sillä olin asunut sisarusteni luona kyllin kauan ja ollut tiellä", Natacha vastasi omaan kysymykseensä ja virnisti sitten: "Kuulostan pummilta". Hän oli tosiaan ollut aika paljon muiden nurkissa, mutta ei halunnut sen jatkuvan.

"Niin", Kyung myönsi, "täytyisi olla pirun päättäväinen, jotta voisi lopettaa." Hän ei voinut sanoa kuuluvansa niihin pirun päättäivisiin. Olihan hän monta kertaa yrittänyt lopettaa, mutta parit savut päivässä oli saatava. Hän tiesi, etteivät tälläiset päivät, joina meni koko aski, tehneet hänen terveydelleen hyvää, mutta oikeastaan, hän ei jaksanut välittää. "Voihan se tupakka ääntä parantaakin... Ainakin minulle on sanottu niin... Mutta naisilla varmaan pitää olla aina kirkas ääni..."

"Eei-ei! Kyllähän minäkin luultavasti asuisin veljeni luona, jos hän asuisi täällä..." Kyung myötäili. Ja olisihan se voinut olla tottakin. Hän piti veljestään todella. "Onko vuoroni kysyä? Kerro minulle Ranskasta."

Kun Kyung totesi, että tupakka voisi parantaa ääntä Natacha helähti nauramaan. Hän todellakin taisi pitää miehestä, sillä kaikki muut koettivat saada häntä lopettamaan juuri äänen takia. Hänen sisarensa eivät sanoneet tosin mitään naisen tupakanpoltosta, sillä nämä itsekkin olivat oikeita tupakkamyyjän unelmia. He ostivat kallista laatua.
”Kai minulla pitäisi, mutta en minä halua kiekua”, Natacha totesi ja virnisti vain lopuksi.

Oli Natachan vuoro vastata ja nyt hän joutui oikein pohtimaan. ”Rakastan ranskaa. Kasvoin lähellä pariisia ja matkustin paljon perheeni kanssa. Ranskalaista ruokaa ei voita mikään ja viiniä, en ole koskaan löytänyt amerikasta kunnon patonkiakaan! Me olemme ylpeitä maastamme ja minulle oli hirvittävän vaikeaa hyväksyä se, että en voinut amerikassa puhua ranskaa. Ihmiset ovat hyvin kohteliaita ja rohkeita maassani. Kaikkialle minne meneekin, voi löytää jonkun jonka kanssa jutella. Nopeus ja koreus taitaa kuulua jo kielestänikin. Eläväisyys on ihana piirre ja välillä olen kuolla tylsyyteen kun ihmiset eivät tunnu osaavan mitään. Toki meissä taitaa olla sitten hieman dramaattinenkin puoli. Hienostuneisuus on kai yksi peruskivistä. Äitini ei koskaan poistunut kotoa laittautumatta ja ilman parfyymiä, joten jos ikinä näet minut laittautumattomana tiedät, että olen kuoleman sairas Jos haluaa nähdä todellisen ranskan, sinun pitää vain istua kahvilassa ja katsoa ympärillesi, ei turisti rysissä”, Natacha nauroi viimeiselle lauseelleen. Hänen vastauksensa oli kyllä eksynyt enemmän ihmisiin, mutta ihmisethän loivat maansa.
”Kertoisitko sinä minulle omasta maastasi?” Natacha kysyi ja nojasi kyynerpäällä polveensa. Nyt nainen oli jo unohtanut miehen tietyn kärttyneisyyden, sillä hän oli päässyt selittämään omasta maastaan.

Kyung nyökkäili toisen kertomukselle. Ranskassa tuntui olevan juuri sellaista, kuin hänelle oli aikaisemminkin kerrottu. Viiniä, patonkia, elämästä inspiraatioituneita ihmisiä. Kyung nauroi toisen mukana, muttei viimeiselle vaan toiseksi viimeiselle lauseelle. "Hyvä, että varoitit. Osaan sitten viedä sinut sairaalaan, jos hortoilet täällä ilman meikkiä", hän totesi hymyillen. Vaikka häntä naurattikin, sisälsi lause vilpittömän lupauksen siitä, että Kyung kyllä huolehtisi sen verran naapureistaan, että lähtisi näitä vaikka sairaalaan kuskaamaan.

"Niin, Korea", Kyung aloitti sitten ja pohti hetken, "Koreoitahan on kaksi. Olen pohjoisesta. Chosŏn minjujuŭi inmin konghwaguk, Korean demokraattinen tasavalta. Sitä on monesti kuvailtu Stalinistiseksi diktatuuriksikin... En voi sanoa pitäväni maasta." Kyung huokaisi syvään. Sinnehän hän kuitenkin kaipasi takaisin. Tai oikeastaan olisi ollut parempi, jos kaikki hänen vanhat ystävänsä olisivat tulleet tänne. "Mutta ihmiset ovat mukavia." Hän kiirehti sanomaan väliin. Eihän hän halunnut toisen saavan mielikuvaa, että hän inhosi kaikkea. "On paljon traditioita ja uskomuksia. Ihmiset kunnioittavat vanhempia ja korkeammassa arvossa olevia. Täällä sanot vain 'hello' jokaiselle..."

Kyung ei jaksanut mököttää enää. Nainen sai hänet hyvälle tuulelle, vaikka hänen olikin pitänyt kertoa maastaan ja muistaa yhtä sun toista. Oli se kai se sen arvoista.

Pieni virnistys kertoi, että Natacha pitäisi Kyungin tarjouksen mielessään. Hänen pitäisi nyt sitten muistaa näyttää huolitellulta aamu uineillaankin, jotka tapahtuivat kyllä enemmänkin päiväs aikaan. Se oli kuitenkin aamu Natachan kellon mukaan.

Kun mies alkoi kertoa Koreasta, pohjoisesta koreasta. Ranskatar huomasi jotain, mutta ei saanut siitä aivan kiinni. Siksi Natacha hymyilikin hieman ja totesi: "Ihmiset tekevät maansa, joten uskon, että korea voi olla upeaakin upeampi maa. Ei sieltä olisi muuten tullut hyviä ihmisiä ja sellaisia, jotka arvostavat tapoja", ovelasti Natacha piilotti kehunsa ja hymyili päälle vielä hieman kauniimmin. Ehkä hallinto oli huonolla tolalla, mutta ne normaalit ihmiset olivat kaiken sydän.

Tupakka paloi hiljalleen ja alkoi olemaan lopussakin. Voguet olivat ohuita naistentupakoita ja Natacha oli vannonut, ettei ikinä suostuisi polttamaan normaalia tupakkaa, jos hänellä olisi yksikin mukanaan. Se oli niitä äidin tyylikysymyksiä.
"Mitä muuta haluat tietää?" Natacha kysyi ja veti jalat koukkuun ja nojasi niihin rennosti. Onneksi tänään ei ollut mitään konserttia, joten Natacha voisi olla siinä vaikka koko illan, jos Kyung olisi.

Kyung tajusi toisen piilokehuvan häntä, mutta oli kuin ei olisi huomannutkaan ja hymyili vain. "No, niin... Mutta ylemmällä tasolla..." hän yritti, mutta tajusi sitten olla hiljaa. Ehkä oli parempi jättää sellainen vaikutelma, että Korea oli hyvä maa.

Savukkeet alkoivat uhkaavasti näyttää loppuun palaneilta, eikä Kyung kyllä enää sytyttäisi toista. Näytti siltä, että heidän pikku jutustelutuokionsa alkoi olla lopussa. Kyung ei halunnut näyttää siltä, että livistäisi paikalta, mutta hänellä alkoi olla jo kauhea nälkä, polttamisesta huolimatta.

"No... Oikeastaan oli sinun vuorosi kysyä, mutta minulla alkaa tässä pikku hiljaa olla kiire... Täytyisi ehtiä syömäänkin ennen kuin lähden taas tulkkaamaan erästä näyttelijää, joka luulee olevansa maailman napa", Kyung selitti ja nousi. Ei mitenkään kiireisen oloisena, mutta kuitenkin niin, että toinen ymmärtäisi, ettei päätöstä voinut enää muuttaa. "Tiedätkö, sinun kannattaisi jututtaa Harrisia. En pysty muistamaan etunimeä, mutta hän on kai jonkin sortin radiojuontaja. Asuu tuolla kaks-vitosessa. Mukava miekkonen. Voisi hoitaa sinut ääniaalloille."

Onneksi toisella heistä oli jotain menoa, sillä muuten he olisivat saattaneet juuttua siihen pieneksi iäisyydeksi. Natachan ajantaju kun oli heikkoa heikompi ja hänen työnsä oli niin vapaata, että ei siitäkään ollut ajan määrittäjäksi. Hänellä oli vain rajoja, joita piti noudattaa ja muuten hän oli vapaa kellostaan.
"No, maailman napa kyllä taitaa vetää etelään ja pohjoiseen... Toivottavasti saat edes hieman naurun aihetta jälkeenpäin", Natacha totesi ja seurasi perässä seisomaan, jääden kuitenkin paljon matalammalle tasolle kuin pitkä mies.

Tietty pilkahdus kävi ruskeissa silmissä, kun Kyung kertoi hänelle jonkin sortin radiojuontajasta. Totta helvetissä Natacha iskisi kiinni, sillä ei hän sentään pelkkä muiden odottelija ollut.
"Kiitos vinkistä. Metsästän hänet tässä jokin päivä ja palkitsen sinut sitten vaikka hedelmä korilla, jos en muuta keksi", Natacha totesi ja väläytti kauniin hymynsä Kyungille ja kumartui nostamaan kitaransa kotelon.

"Minä taidan syventyä kirjoittamaan kolumnia ja teen ennätyksen palautus ajassa", nainen tuumi ja heilautti kitaran selkäänsä. Tupakan tumpin Natacha kiikuttaisi uskollisesti kuppiin, sillä hän ei halunnut pilata upeaa puutarhaa natsoilla.
"Mutta nähdään, oli mukava tavata. Au revoi Kyung!", Natacha heilautti kättään ja lähti kävelemään kohti asuntoaan pohtien hyvää kolumnin aloitus lausetta, jota hän hioisi seuraavan vartin päässään.